Viialan yrittäjiä ja ammatinharjoittajia 1910-luvulla

Edesmenneen Martti Sipilän muistelmissa kuvataan tarkasti 1910-luvun loppupuoliskolta eri alojen yrittäjiä Viialassa.


Ote prof. Martti Sipilän muistelmista

Maanviljelijöiden osuus väestöstä oli Viialassa suhteellisen pieni. Siellähän oli saha, lasitehdas ja muitakin tehtaita.

Yrittäjiä ja ammatinharjoittajia

Kertomani koskee sitä aluetta, johon tutustuin käydessäni alakoulua kahden kilometrin päässä Varrasniemestä rukoushuoneella. Kun varsin monen silloisen yrittäjän lapset olivat minun ikäisiäni ja siis koulu- tai luokkatovereita, kiinnitti huomiotani luonnollisesti myöskin se, mitä heidän vanhempansa elatuksenaan tekivät ja millä leipänsä ja särpimensä ansaitsivat.

Hirsikankaalta päin tultaessa ensimmäinen asumus oli Järvisen lasitehtaalaisen, jonka vaimo oli hieroja Järviskä. Hän oli hyvä ja puhelias hieroja, jolle ympäristö antoi hieromistyötä. Siihen aikaan oli hierominen verrattain yleistä. Keskellä Varrasniemen kylää, Penttilän silloisten riihien vieressä, johon sittemmin rakennettiin Serkolan ja Knuutin autotalli- ja korjaamorakennus, oli ajuri Johanssonin asunto ja talli. Hevosellaan hän suoritti kaikenlaisia kuljetuksia. Hänen poikansa Arvo Haapalehto oli nykyaikaisen termin mukaan metsuri, joka teki metsätöitä ympäristön taloissa ja kauempanakin kävellen kirves kädessä ja saha kainalossa.

Kotonani Sipilän talossa oli maatalouden harjoittamisen rinnalla Jumusen rannassa tiilitehdas, jos sitä tehtaaksi voi sanoa. Toiminta tapahtui siten, että talvella ajettiin hiekkaa kolmella hevosella neljän kilometrin päästä, läheltä Haanojan kylää, sekä puunrunkoja Hirsikankaalta. Tiilisavea kerättiin tai siirrettiin hevosrattailla läheiseltä pellolta, jossa oli hyvää tiilisavea. Ympärille muodostui lammikoita, joita osittain tasoitettiin uudelleen pelloiksi.

Tiilien valmistus tapahtui siten, että savi ja hiekka sekoitettiin puulieriössä massaksi. Tämä tapahtui hevoskierrolla, jossa minäkin poikasena monena vuonna olin hevosta ajamassa. Valmis tiilimassa kärrättiin kuivausladon keskikohdan vieressä olleelle lavapöydälle. Siinä oli kaksi tiilenlyöjää, yleensä suutari Samuli ja Taavetti Tanni Haihunkoskelta. Tiilet muotteineen kannettiin kuivumaan laudoille pitkään latokehikkoon. Ladossa ei ollut seiniä, joten ne melko nopeasti kuivuivat. Kuivatut tiilet kärrättiin tiiliuuniin, jossa ne poltettiin hyviksi uunitiiliksi. Sitten ne aikanaan myytiin ja vietiin talviaikana rakentajille Viialaan, Toijalaan ja Sääksmäen Metsäkansaan. Tämä oli senaikaista maatalouden sivuansiotoimintaa.

Sipilän maalla oli muutakin yritystoimintaa. Teurastaja Peltosen Preetrikki (Fredrik) osteskeli teurasvasikoita ympäristökylistä, kantoi ne selässään, tai toi käsiottamalla kotiinsa, teurasti ja myi lihat ja nahkat edelleen. Sipilän maalla asui myös suutari Samuli, Samuli Vehmas, joka kävi myös talosta taloon tilattuna suutarina tehden aikuisille ja lapsille hyviä kenkiä.

Edelleen Sipilän maalla asui kalastaja Sulo, ja myöhemmin kalastaja Kolari, joka talvella päivittäin hiihteli viidennumerolle saakka.

Tien vieressä Viialaan päin mentäessä Kulkumäellä työskenteli suutari Juho Aalto, taitava saapas- ja kenkämestari, jolta kauempaakin tilattiin hienoja saappaita. Tien toisella puolella asui luotsi Matinheimo (entinen Mattsson), jonka emäntä oli taitava kokki. Tämä perhe piti kesäisin jatkuvasti kesävieraita.

Naapurissa toimi puuseppä Akseli Tanni. Tannin emännän harrastuksena oli vuosikymmeniä Varrasniemessä pyhäkoulun pito. Niitä hän piti yleensä kylän eri taloissa mutta myös kotonaan.

Näin ollen voidaan havaita, että Varrasniemessä oli monenlaista ahkerointia, joka palveli kehittyvän Viialan yhdyskunnan tarpeita. Tämä näkyy vielä paremmin siirryttäessä lähemmäs Viialan keskustaa Haihunkoskelle.

Tällöin ensimmäisenä vasemmalla puolella oli kiviurakoitsija Maijala, tarmokas ja taitava yrittäjä, joka teki kivijalkoja rakennuksiin, tierumpuja ja myös kivisiä kilometripylväitä, jotka niihin aikoihin tulivat käyttöön puisten tolppien tilalle. Maijalan oppipoika oli Kallioinen, joka Maijalan jälkeen vaikutti pitkään Viialassa samalla alalla. Hän teki muun muassa minulle isotöisen kivijalan kesäasuntooni Soukkoon vuonna 1950. Kivimiehet louhivat metsien kallioista kivet, ja taitavasti tekivät kestävän perustuksen.

Maijalan jälkeen olikin sitten useita hevosyrittäjiä. Urjalasta tullut Suomi, naapurinaan Ranta ja tien toisella puolella oli Salo. Kaikilla heillä oli talli ja hevonen ja he suorittivat Viialassa kaikenlaista ajoa, tavaran siirtoa asemalta kauppoihin, ripojen ajoa sahalta ja kaikkea, jota nyt tekevät kuorma-autoilijat.

Haihunkoskella oli myös pyykkäri ja silittäjä, joka teki miesten paitojen kaulusten tärkkäystyötä. Niihin aikoihin käytettiin paljon tärkättyjä paitoja ja kauluksia, kuten vanhoista valokuva-albumeista voi havaita.

"Porjarin mäellä" Rasin kansakoulua vastapäätä oli useita palvelualan ihmisiä, joista tunsin vain rajasuutari Taavetti Tannin.

Kansakoulun vieressä oli sitten suutari Härmä, joka emäntänsä kanssa piti myös leipomokauppaa. Se oli Varrasniemestä tultaessa ensimmäinen kauppa, ja kun kaupan oven avasi, oven vanhanmallinen kello mukavasti kilahteli ja kauppias tiesi tulla kaupantekoon.

Härmän vieressä oli Lahtari-Laakson kauppa, liha- ja nisukauppa. Laakso teurasti eläimiä ja myi lihaa paitsi kaupassaan myös Viialan ja Toijalan toreilla.

Seuraava yritys oli Nahkuri Lehtosen nahkuriliike parkkitiinuineen ja kaikkineen. Lehtosen Ensi-tytär ja hänen miehensä Yrjö Toivonen olivat pitkään mukana monissa riennoissa.

Sitten olivat Haihunkosken kolme myllyä. Ensimmäisen juovan (uoman) päällä oli "Lahoon mylly" - lahkon mylly. Se oli myllylahkon omistama ja täydessä käytössä ollut mylly, jota palkattu mylläri hoiti. Myllylahkoon kuuluivat Varrasniemen ja Haihunkosken talot sekä Kuorttilan yksinäistalo. Varrasniemen talot olivat siis Mustila, Penttilä, Sipilä sekä Seppälän virkatalo eli puustelli. Haihunkosken talot olivat Iso-Rasi, Serkola ja Harkki, viimemainittu Akaan Höyrysahan omistuksessa, sekä kunnan kansakoulua varten ostama Vähä-Rasi. Myllyssä kukin talo jauhatti viljansa. Lahkolla oli myllypirtti, jossa mylläri asui ja siellä jauhattajat saivat odotella jauhatusvuoroaan.

Keskimmäisen kosken uoman päällä oli Pappilan mylly, joka kuului Akaan pappilalle ja jossa kirkon keräämät verojyvät jauhettiin.

Kolmannessa haarassa sijaitsi Viialan kartanon mylly, mutta sen käyttöoikeudet oli ostanut tarmokas yrittäjä K. T. Järvelä. Hän rakensi myllyn viereen sahan, jossa myös talolliset saivat sahata ja sahauttaa omat tukkinsa kotitarpeikseen. Järvelä toimeliaana miehenä rakensi myös sähkölaitoksen ja jouluksi 1917 saivat viialalaiset oman sähkövalon ja myös sähkövoiman vesipumppuihin, puintitöihin ym. Sähkövoimaa ei kuitenkaan ollut riittävästi, niin että tilojen oli viljan puinti sovitettava vuoropäiviksi.

Kosken alapuolella oli vielä Nurmisen päresirkkelisaha, jossa rakentajat saivat tehdä kattopäreensä. Jossakin siinä sahalla ja lasitehtaalla varmasti oli myös Viialan ensimmäinen kansakoulu viime vuosisadan lopulla. Keskuksessa oli myös meijeri, mutta sen toiminnasta ja omistuksesta minulla ei ole tietoa.

Koulutieni varrella oli myös Salmisen sepän paja, joka oli tärkeä toimintapaikka ja koululaistenkin mielenkiinnon kohteena. Seppämestari kisälleineen olivat arvostettuja ja tärkeitä maanviljelijöiden työkalujen ja koneiden korjauksessa sekä hevosten kengityksessä. Sielläkin piti paikkansa, että ”seppä syöpi selvän leivän ja selvemmän sepän emäntä”.

Koulumme vieressä asui myös ompelija, emäntä Lahti, joka teki ainakin lasten vaatteita. Minullekin hän ompeli parit vaatteet. Lahden emännällä oli kaksi poikaa, Sakeus ja Aimo. Aimosta, joka nuorena kävi lasitehtaalla töissä, tuli Suomen tunnetuin aseiden keksijä. Ensin hän kehitti Suomi-konepistoolin ja sitten useita erilaisia aseita. Alkuoppinsa ja ideansa hän sai sotaväessä pioneerien asepajalla.

Viljelijät myivät myös tuotteita tiloiltaan. Maitoa myytiin aamuin illoin kotoa – vanhanaikaista maitoa! Pääosa maidosta vietiin kuitenkin meijeriin. Kotoa myytiin myös leipiä ja perunoita. Heiniä vietiin hevosella Tampereen torille silloin kun sitä jäi yli oman karjan tarpeen.

Kylästä kylään kulki monenlaisia myyjiä. Vainoniemen poika, vanhanpuoleinen liikuntavaivainen, kulki talvella vesikelkalla ja suvella käsirattaita lykäten, poikkesi taloihin, avasi yhden tai kaksi puista tehtyä monikerroksista laatikkoa ja levitti ne lattialle niin, että tavarat olivat kaikki nähtävissä. Sitten hän luetteli hartaakseen näin: "Lankarullia on, neuloja on, kuminauhoja on, rotanmyrkkyä on, pastilleria on".

Tervakauppiaita kulki kesällä. Heillä oli hevoskärryillä tervatynnyri, josta ostajan astioihin hanasta annettiin tervaa. Terva tuotiin Vesilahden peräkulmilta, mutta myös Tampereen takaa syrjäkulmien tervanpolttajilta. Tervaa käytettiin rekiin, jalkineisiin ja monenlaisiin muihin tarkoituksiin.

Mielenkiintoinen oli myös suutarimestari Emil Aaltosen äiti, joka suuripyöräisillä lastenvaunujen tapaisilla kärryillä kuljetti ja myi poikansa verstaan leveäkärkisiä sandaaleja ja kenkiä. Ei kai hänen olisi tarvinnut kaupalla käydä, olihan suutarimestarilla, tulevalla vuorineuvoksella, jo silloin useita kisällejä.
Kylällä kulki myös tottuneita kaupustelijoita, jotka myivät hienojakin kankaita sekä toisinaan vienankarjalaisia kulkukauppiaita, ”laukkuryssiä”.